Toimittaja juhlii järjestönsä pikkujouluja ja ilmeisen hyväksyttyä opinnäytetyötään. Minä istun kotona ja olen väsynyt (enkä tietenkään osaa ihan vielä mennä nukkumaan, mikä on tyypillistä silloin, kun huomaan olevani kotona yksin).

Olen viettänyt työpäivän askartelemalla koristetontulle 1800-luvun kirjojen pienoismalleja. Sinänsä työ kirjallisuuden parissa vastaa humanistisen alan akateemista koulutustani, mutta vietän vastapainoksi mielelläni opiskeluperjantain - sellainen on luvassa heti huomenna.

Kävin tänään töiden jälkeen Ruohonjuuressa tekemässä löytöjä. Hankin vähintään astetta aiempaa ekologisempaa tiskikonepesuainetta, havaitsin myynnissä olevan myös diggailemistani pesupähkinöistä tehtyä valmista jauhetta ja hankin läjän hiustenhoitotuotteita. Olen selvästi ottamassa ympäristötietoisia edistysaskeleita. Omatunto oli tovin iloinen kotiin ratikalla körötellessäni.

Tapanani on ottaa osaan yhteen meemiin (kiertävään aiheeseen) vuodessa. Tällaiseksi tahti ainakin vaikuttaa asettuneen, sillä tämä lienee toinen meemi blogissani kautta aikain. En kuitenkaan malttanut vastustaa kiusausta, joka tuli alkujaan vastaan tätä kautta, mutta toistuu muutamissa muissakin osoitteissa...

Minun elämäni:

Kymmenen vuotta sitten, 1998:

1. Olin kuusitoistavuotias ja asuin viimeistä kevättä kotona Nurmijärvellä. Sain kevätjuhlassa stipendin ja olin pettynyt, koska se oli vain toisiksi paras tarjolla olleista. Peruskoulun päättymisen kunniaksi sain vanhemmilta puuntaimen ja valitsin lehmuksen. Se istutettiin kotipihaan hyvin viisaasti ja täsmällisesti sähkölinjan alapuolelle. Lehmuksen olisi tarkoitus kuvata opintaivaltani, kasvaa ja kukoistaa - toistaiseksi se on säälittävä, jänisten aika ajoin jyrsimä pensas.

2. Minusta tuli kalliolainen. Pääsin Kallion ilmaisutaitolukioon ja muutin syksyllä Kallioon samaan asuntoon, jossa edelleen asun (siitä todella on jo kymmenen vuotta). Ensimmäisen vuoden kämppäkaverinani oli äidin työkaverin samaa lukiota käyvä abiturienttityttö. Syksy oli totuttelua uuteen, huikeaa, mutta välillä myös raskasta. Kävin kotikotona aina, kun mahdollista ja kutsuin Kallion asuntoa kämpäksi. En vielä tiennyt, miten merkittäväksi osaksi identiteettiäni kalliolaisuus kaikissa merkityksissään minulle muodostuisi.

3. Yläasteaikainen teatteriporukka toimi vielä täysillä ja esiinnyin Taaborinvuorella Kivi-juhlien kesäteatterilla. Näyttelimme myös Nuorten Nummisuutareita edelleen, ja minä sain olla Martta. Nämä ihmiset ovat minun parhaita ystäviäni, minä ajattelin nummareista, enkä oikein osannut vielä syksyllä olla varma, että löytäisin Kalliosta yhtä hyviä. Olin kuitenkin lukiosyksyn aikana jo tutustunut jonkin verran luokkatovereihin, kuten Laukkiin ja Anneen.

Viisi vuotta sitten, 2003:

 

1. Olin filosofian ylioppilas jo toista vuotta ja tahkosin keväällä erityisesti folkloristiikkaa ja kotimaista kirjallisuutta. Erityisesti Raamattu ja maailmankirjallisuus -kurssi oli mieleenpainuva, vaikka Suuren kirjan lukeminen hyytyikin jotakuinkin Esterin kirjan tietämille. Olin yliopistolla myös tuutori ja päätynyt osaksi ainejärjestöni Nefan hallitusta hieman epäileväisenä siitä, olisiko homma lainkaan minua varten. Keväällä tein myös paljon opettajan sijaisuuksia, joilla tienasin niin mukavasti, etten kokenut tarpeelliseksi hakea kesätöitä. Sen sijaan luin kansatieteen kesätenttiä varten Opiskelijakirjaston Land och stadia hiekkarannalla niin, että kirjan sivujen väliin meni hiekkaa. Se oli viimeinen vapaa kesäni pitkään aikaan.

2. Seurustelin Jukka-nimisen pojan kanssa jo toista vuotta. En ollut kovin vakavissani, vaikka olimme muuttaneet yhteen edellisenä syksynä ja Kallion "kämpästä" oli jo aikaa sitten tullut koti. Idyllisen syksyn jälkeen poikaystäväni nimittäin lähti armeijaan ja olin yksin koko pitkän ja synkeän kevään 2003. Olin saanut joululahjaksi melkein ihmisen kokoisen nallen, joka nimettiin Pertiksi. Joinakin iltoina nukuin Pertti kainalossani, koska olin jo tottunut nukkumaan kaksin. Sinä keväänä lainasin myös usein äidin autoa ja ajoin Santahaminan sillan kupeeseen. Jostain syystä autoradio tuntui aina soittavan suosituimpia hitaita. Erään professori Siikalan pitämän luennon käytin kirjoittamalla perinteistä rakkauskirjettä armeijaan sille pojalle, jonka suhteen en kuitenkaan ollut mielestäni tosissani.

3. Se oli sulaa hulluutta, syksy 2003: olin elo-syyskuun äikän ja hissan lehtorin viransijaisena yläasteella ja yritin selvittää tieni läpi maailmansotien ja sijamuotojen. Yliopistolla tuutoroin toista vuotta folkloristiikan fukseja, mutta olin samalla itse uudelleen fuksi: olin päässyt (silloiseen) kasvatustieteelliseen tiedekuntaan opiskelemaan luokanopettajaksi. Okl:n fuksiaisissa pukeuduin Hannu ja Kerttu -sadun noidaksi - muut ryhmäläiset olivat pipareita. Pakenin opettajaopintojen läsnäolopakollista lukujärjestystä kerran viikossa humanistiseen kuuntelemaan Seitsemän veljestä -luentosarjaa, joka edelleen on yksi yliopistoaikani vaikuttavimmista. Oh, tein siis sijaisuuksia, opiskelin kahdessa paikassa, harjoittelin kantelekonsertteja varten, näyttelin, imeydyin yhä syvemmälle ainejärjestömaailmaan ja laadin itselleni mapillisen verran listoja ja lukujärjestyksiä muistaaksen varmasti tehdä kaiken.

Kolme vuotta sitten, 2005:

 

1. Olin mennyt kihloihin sen Jukka-nimisen pojan kanssa ja ajattelin olevani jo vanha, ikuinen opiskelija. Opetin keväällä kolme kuukautta äidinkieltä ja kirjallisuutta yläasteella ja kyllästin ysiluokkalaiseni Kalevalalla ja suomalaisella kansanperinteellä. Pitämääni kurssiin liittyen kokosin koulun kirjastoon perinneaiheisen näyttelyn, jota esittelin muinaispukuun pukeutuneena. Noitarumpu ja kanteleet tekivät vaikutuksen joihinkin oppilaisiin, ja yksi paljasti osaavansa soittaa harmonikkaa.

2. Minusta tuli ainejärjestöni puheenjohtaja. Sen vuoden minä elin Nefalle - järjestimme vuoden aikana yhteensä 100 tapahtumaa, kuten runolaulukurssin, matkan Viron Setumaalle sekä puurojuhlan, johon paistoin ja kuorrutin kuudentoista kilon kinkun. Menin puurojuhlaan Uudelle ylioppilastalolle taksilla, sillä en saanut pöytäliinoja, astioita, soittimia ja kinkkua mahtumaan selkäreppuun. Jossain vaiheessa syksyä olin myös valmistunut kandiksi, mikä tuntui yllättävän hyvältä.

3. Matkustimme toukokuussa Isoon-Britanniaan ja ihastuimme Edinburghiin. Kotimaahan palattuamme aloitin seuraavana päivänä toisen kesäni opasvartijana Seurasaaren ulkomuseossa. Kudoin innokkaasti pirtanauhaa ja harjoittelin jo vironvyötä, soittelin kannelta ja luotsasin opastuskierroksia museolla.

Vuosi sitten, 2007:

 

1. Olin oppinut vuodentakaisesta burnoutistani paljon, mutten ehkä tarpeeksi. Kalenteri oli edelleen täynnä töitä, laulua ja sosiaalista seurapiireilyä; opiskelu sen sijaan alkoi jäädä taka-alalle. Pidin huolta fyysisestä hyvinvoinnistani - vappuna 2007 painoin miltei 30 kg vähemmän kuin vuotta aikaisemmin. Harrastin paljon liikuntaa yhdessä ystävien kanssa ja olin suureksi hämmennyksekseni alkanut käydä kuntosalilla.

2. Vuosi alkoi vesivahingolla ja ahdistuksella, kotimaisen kirjallisuuden proseminaarilla ja kamalalla evakkoasunnolla liian lähellä Helsinginkatua ja Kurvia. Kaikki omaisuutemme sullottiin olohuoneeseen ja me siklasimme, hioimme, maalasimme, ahdistuimme, kaakeloimme, tapetoimme, itkimme, tappelimme. Olimme myöhästyä Folklandia-risteilyltä vuorokaudella, niin pihalla muun maailman aikatauluista olimme. Kun vihdoin pääsimme muuttamaan takaisin remontoituun kotiin, olin jo töissä SKS:n äänitearkistossa tuottamassa laajaa käsikirjoitusta valtaisaan projektiin. Kuulin ensimmäistä kertaa nauhalta Tiila Ilkkaa ja Marina Takaloa ja hihittelin itsekseni jätkälauluille.

3. Syksy 2007 oli elämäni paras. Me olimme istuttaneet hääperunat kesän alussa ja olleet välillä tietämättömiä, ahdistuneita ja sekavia suunnitelmissamme. Lauantaiaamuna 22.9. taivas oli harmaa ja vettä satoi kaatamalla. Minulla on kaunis hääpäivä, totesin vetisin silmin kuljettajalle, jonka taksin takakonttiin taittelin pellavapukuni. Mutta se oli. Se oli kaunis, ainutkertainen ja niin sakeana tunnetta, että tiesin jo iltaan mennessä ammentaneeni kyllin koko loppuelämän tarpeiksi. Sille me olemme rakentaneet paljon. Enkä minä koskaan eläessäni ole ollut yhtä rakastunut kuin olin syksyllä 2007. Me teimme suuren matkamme Italiaan ja olimme jumalattoman onnellisia.

 

Tähän mennessä tänä vuonna:

 

1. Otin kevään löysin rantein, mutta keksin itselleni uuden graduaiheen ja päädyin takaisin Saareen kesäksi. Kävin kuitenkin myös tekemässä museodraamaa Suomenlinnassa ja sain sieltä uuden osa-aikatyön. Vauhkoonnuin museopedagogisesta menetelmästä. Tein innoissani liikaa graduhaastatteluja.

2. Aloin opiskella italiaa. Osaan jo tilata cappuccinon - vorrei un cappuccino, per favore! - ja varata huoneen merinäköalalla - vorrei una camera con la vista sul mare. Viime viikonloppuna ostin kokonaisen Panettonen ja tarjoilin sitä Nurmijärvelle kokoontuneelle perheelle.

3. Sain tietää sairastavani ehkä harvinaista perinnöllistä sairautta, joka selittäisi yli vuoden jatkuneet omituisuudet. Olin tiedosta ilahtunut, vaikka se saattaa kuulostaa kummalliselta.

 

Eilen:

 

1. Heräsin aamulla hiukan liian myöhään ja söin aamupalan ratikkapysäkillä.

2. Opetin kolmasluokkalaisille äidinkieltä, musiikkia ja matematiikkaa. Olin vähällä joutua paikkaamaan välitunnilla kaatuneen oppilaan vertavuotavan polven, mutta pelastuin, kun kokeneempi opettaja lupasi ottaa asian hoitaakseen.

3. Opin ketjuvirkkauskirjontaa ja ehdin kirjoa melkein kokonaisen linnun pienoiseen, aluillaan olevaan talkookäspaikkaan. Tunsin oloni onnelliseksi ja bloggasin päivän tapahtumista.

Tänään:

 

1. Heräsin seitsemältä ärhäkkään puhelimenpirinään ja totesin koulun X sihteerille olevani buukattu koko loppuviikoksi. Nukahdin uudelleen vaikka mies pomppasi jalkeille (miksi, en ymmärrä), näin unta pommiin nukkumisesta ja heräsin viime hetkellä noin puoli tuntia aikomaani myöhemmin.

2. Kävin YTHS:llä juttelemassa jatkuvasta röyhtäilystäni lääkärille, jonka mielestä

a.) sen syytä on mahdoton selvittää,

b.) sitä ei voi lääkitä tai ehkäistä,

c.) johan sinä näytät täällä moneen otteeseen vuoden sisään ravanneen,

d.) voisiko sinulla olla paniikkihäiriö, vaikka oletkin jo saanut lähetteen jatkotutkimuksiin jonkun ihan muun perinnöllisen sairauden vuoksi,

e.) ai, se on ihan oikea se perinnöllinen sairaus, no, hmmm, laitapa minullekin sähköpostia, kun saat tietää diagnoosisi.

3. Kävin iltapäivän töissä opettamassa muutamaa yläkouluryhmää. Illalla osallistuin lukioaikaisen kaverin baby showeriin mukavassa turkkilaisravintolassa.

Huomenna:

 

1. Opiskelen aamupäivän italiaa. Huomenna aloitamme kappaleen 16 käsittelyn ja opimme paljon uutta ruokasanastoa. Ehkä opin seuraavaksi tilaamaan pizzan.

2. En missään tapauksessa ehdi huomennakaan litteroida graduhaastatteluja. Sen sijaan voisin yrittää muistaa palauttaa kirjastoon kaksi Foleyn myöhässä olevaa opusta.

3. Kokeilen sauvakävelyä yhdessä ystävän kanssa. Aion uskaltautua lainasauvojen kanssa Töölönlahdelle ja psyykata itseni vähintään turistiuskottavaksi nordic walkingin harrastajaksi.

 

Ensi vuonna, 2009:

 

1. Valmistun. Pakko. Johan tätä on jahkattu.

2. Ehkä etsin töitä, ehkä en. Ehkä palaan opettajakoulutukseen, ehkä en.

3. Minulla on elämälle muutama vaatimaton ja samalla suunnaton toive. Ne toteutuvat ehkä ensi vuonna, sitä seuraavana, jonain toisena tai eivät koskaan. Sellaista lienee elämä.

Juuri nyt minä huomaan olevani kaiken kaikkiaan varsin onnellinen. Juuri tänään, vaikka aamulla väsyttikin ja vaikka oli marraskuun yhdeksästoista (päivä, jonka totesimme yhdessä Toimittajan kanssa noin niin kuin kuulokuvan perusteella vuoden ankeimmaksi).

En tehnyt mitään suurta. Olin sijaisopena herttaisille (sic!) kolmasluokkalaisille, jotka lauloivat mitä heleimmillä lapsenäänillä ja saivat jopa nokkahuilusoolon kuulostamaan melkein hyvältä. Hyppytunnilla neuloin ja tartutin neulekuumetta ihmisiin ympärilläni. Työpäivän päätteeksi vaihdoin junaa Pasilassa ja päädyin aina läntiseen naapurikaupunkiin saakka. Suuressa kauppakeskuksessa seuraani liittyi huomattavasti nuoremmalta vaikuttava mies, siloposkiseksi muuttunut Toimittaja, joka oli vihdoin hankkiutunut eroon syyskuusta asti vaalimistaan viiksistä.

Ostoskeskukselta vaelsimme vieraalle maalle, espoolaisen omakotielämisen ytimeen (ja jos kysytte, mitä eroa on nurmijärveläisellä ja espoolaisella omakotielämisellä, vastaamme: kaikki maailman ero). Siellä osallistuimme tovin sukulaisperheen arkeen ja ihmettelimme nuorimman perheenjäsenen kertakaikkista olemassaoloa. Tortilla-aterian jälkeen lähdin käsityökurssilleni siihen ihan viereen - Toimittaja jäi leikkimään lasten kanssa.
 
Vielä solahdimme hetkeksi keskelle uutistoimiston iltavuoroa, kun Toimittaja Kaupunkiin palattuamme käväisi työpaikallaan. Poistuimme cd-soittimen huudattaessa täysillä Jos vielä oot vapaa... Se oli oma universuminsa, jossa näppäimistön naputus kuulosti ihan toiselta kuin virastossa. Minun parraton mieheni näytti deskissä samanaikaisesti tutulta ja vieraalta.

Me ajoimme metrolla kotiin - kävelimme ylämäen ja olimme ihan lähellä kotia. Siinä me kävelimme (pitkän päivän päätteeksi yhdessä kotiin) ja totesimme marraskuun yhdeksännentoista olevan ehkä vuoden ankein päivä. Kotona minulla on luomuomenasosetta ja kolme keskeneräistä käsityötä, eteisen edelleen kiva tapetti, kirjoittamaton gradu ja Toimittaja. Onnea siis, runsain mitoin.

Nurmijärveläinen kaamos on sysimustaa, lumetonta pimeyttä. Katulamput valaisevat hennosti kohdan täsmällisesti alapuolellaan, eikä se riitä alkuunkaan - kävelytien puolella ei ole yhtään valoa, sillä tässä pitäjässä kuljetaan ensisijaisesti moottorin voimin. On märkää; ei edes hirvittävän kylmää, mutta lohdutonta. Lenkkipolku on mutaista puuroa, ja loppumatkan ylämäessä alkaa väsyttää ihan liikaa. Pimeys on laskeutunut ennen kuin ehti tulla valoisaa.

Sisällä sähkövalot vaikuttavat keinotekoisilta. Takkatuli sen sijaan luo lohtua. Kynttilätkin sytytettiin jo iltapäivällä. Olen neulonut vain tunteakseni islantilaisen lämpimän villan kulkevan sormieni läpi - aikaan saaminen ei ole ollut yhtä tärkeää kuin tuntu ja väri. Villasta tuli lapaspari, Punamullantiellä alusta loppuun neulottu.

Toimittaja on linnoittautunut olohuoneen sohvalle kirjoittamaan opinnäytetyötään. Pikkuhuoneessa (tässä, joka on saanut nimensä nurmijärveläisessä omakotitalossa, sillä kaupungissa se laskettaisiin kysymysmerkittä makuuhuoneeksi) minä yritän edistää litteraatiourakkaani, joka tuntuu loputtomalta. Täsmälleen kuten ikkunan ja kuusiaidan takana yhä tummuva marraskuun taivas, jonka pimeys kohta nielaisee puiden profiilit palauttaakseen ne vasta aamuksi. Tänne sisälle voisimme ehkä tehdä tietokoneinemme pesän, syödä äidin omenapiirakkaa ja pakasteesta puolukoita, kirjoittaa statukseen horrostaa... ryömiä ulos aikaisintaan maaliskuussa (tai helmikuussa, jos on pakkasta ja lunta).

Ilmestyttyäni parin viikon sisään luokkaan milloin äidinkielen, milloin englannin opettajana musiikin tunnit olivat ilmeisesti oppilaiden käsityskyvylle liikaa. "Miten sä voit osata tätä kaikkea? Siis vielä soittaa pianooki? Ja se sun veli, miten sekin voi osata kaikkee? Miten te voitte olla noin hyvii?"

Teki mieli todeta, että tämä yltiöpäinen monilahjakkuus saattaa selittyä sillä, että kuuluin aikoinaan niihin, jotka kuuntelivat oppitunneilla. Ja että oli aika, jolloin sain kärsiä siitä kyllin. Tietysti osa selittyy pitkillä, polveilevilla ja monivivahteisilla akateemisilla opinnoilla (siis tietysti, piti sanomani). Toisaalta yläkouluikäisiin on vielä kohtuullisen helppo tehdä vaikutus - soittaa kastikelaulu kanteleella ja olla olevinaan pätevä. Eikä se sittenkään tarkoita, että saisi ne pysymään oppitunnin ajan paikoillaan, erossa triangelista ja rummuista silloin, kun olisi tarkoitus runolaulaa.

Samassa koulussa sijaisuuksia tekevä pikkuveljeni on kuulemma soveltanut armeija-aikana omaksumiaan kurinpitomenetelmiä - luokkaan, rivissä, mars! - ja ansainnut siten koko koulun varauksettoman ihailun, poikien kunnioituksen ja tyttöjen koiranpentukatseet.