Turvaudun vanhaan keinoon ja annan kuvan puhua puolestaan sillä aikaa, kun itse säntään viettämään helteistä sunnuntai-iltapäivää kesä-Helsinkiin.

Eilinen Seurasaaren ystäväin vierailu Tallinnan Rocca al Maressa sijaitsevaan ulkomuseoon oli hyvin antoisa. Museo jätti tunteen, että takaisin on palattava pian - lisäksi tapasin virolaisia käsityöihmisiä ja sein plakkariini heidän yhteystietonsa. Ehkäpä lähdenkin siis heidän oppiinsa opettelemaan vironvöiden irtoniisitekniikkaa, joka toistaiseksi on tuntunut tavoittamattomalta.

Kuvassa ovat tuliaiset itselleni: kaksi upeaa, liki kolmimetristä vironvyötä museokaupasta sekä (vasemmalla) koristeelliset, polveen ulottuvat villasukat. Pieni setukaishenkinen solki on messinkiä - mutta tarvitsin sen ehdottomasti vöiden kaveriksi.

Sateisesta auringonpaisteiseksi kääntynyt sää, lämmin vastaanotto museolla, hyvä seura ja mausteiset viinit lämmittivät mieltä niin, ettei edes paluumatkan Tallinkin muovisesta kertakäyttömukista nautittu kahden euron väljähtynyt kuohuviini pilannut tunnelmaa. Toin iltapalatarvikkeet Tallinnasta ja hellyin ostamaan Toimittajalle olutta ja makkaraa - olinhan sentään tehnyt itselleni käsityöostoksia senkin edestä.

Aamuisin olen kävellyt töihin. Reitti kulkee Kallion kirkolta Tuomiokirkolle, ja ohitan mennessäni aurinkoisina päivinä vilkkaan Hakaniemen torin. Useana näistä päivistä olemme kävelleet töihin yhdessä lähimmän työtoverini, sen vähän aikaa sitten lahden takana häitään viettäneen ystävän kanssa. Tänä aamuna ehdin myös istahtaa toripuurolle Toimittajan, Parhaan Miehen ja muun mukavan seurueen kanssa.

 Työpaikkani on kaunis. Saan kulkea läpi vehmaan sisäpihan useaan kertaan päivässä - eikä oikeastaan mikään estä minua työskentelemästä pihalla auringonpaisteessa (ehkä läppäri on keksitty juuri tätä tarkoitusta silmällä pitäen?). Kun astun portista ulkomaailmaan, olen Suomen pääkaupungin ydinkeskustassa - Tuomiokirkon kupoli näkyy portin ja aitojen ylitsekin (olisittepa nähneet nuo syreenit kukassa!).

Työtä riittää. Se ei ole kahdeksasta neljään toimistohommaa, mutta ei myöskään loppuun asti kuluttavaa stressipuurtamista tai järkähtämättömän sitovaa pienpalkkatyötä. Siinä saa ja pitää ajatella ja organisoida ja keksiä ja ideoida. Välillä deadline ahdistaa - mutta se on kuitenkin oma dead line ja siitä selvitään. Toistaiseksi ainakin. Tänään päätin jatkaa illalla töitä kotikoneella. Tallustin Sinisen huvilan kahvilaan ja jatkoin siitä, mihin töissä jäin.

Minä voisin elää kesää aina.

Sopeutuisin erinomaisesti ilmastoon, joka vastaisi Suomen kauneinta ja vehmainta kesää. Lämpötila saisi olla 25 lämpöasteen tuntumassa ja sen molemmin puolin, aamuisin ja iltaisin toki viileämpää, mutta kuitenkin sellaista, että ulos voisi lähteä ilman pitkähihaista. Suurimman osan ajasta voisi olla valoista, mutta ajoittain voisi vallita myös elokuun iltojen kynttilänvalolle otollinen pehmeä pimeys. Sataa voisi lähinnä öisin, joskin Ukko Ylijumala voisi hyvinkin silloin tällöin ajella tulisilla vaunuillaan ja järjestää komean ukkosmyrskyn.

Voisin ottaa muita vuodenaikoja muutamien viikkojen satseissa, niistäkin kuitenkin vain parhaat puolet: syksystä ruskan värit ja kirpeän kuulaan, aurinkoisen kylmyyden, talvesta kirkkaat helmikuun hanget ja lumipeitteiset puut, keväästä sen ensimmäisen, varovaisen vihreyden ja ne päivät, kun kaikki nuput, lehdet ja kukat ovat uusia ja vastapuhjenneita. Loskaa, kylmyyttä, loputonta pimeyttä en suvaitsisi lainkaan. Ne estävät elämästä, niiden läpi tarpoessaan unohtaa katsoa vastaantulijoita kasvoihin ja pysähtyä ihmettelemään elämän erityisyyttä.

Tämä kaunis viikko on ollut kaikin puolin upea. Olen lenkkeillyt Pirkkolaan saakka ja takaisin, kauhonut vettä ruuhkaisella uimastadionilla, kävellyt töihin useana aurinkoisena päivänä hihattomassa kesämekossa ja sandaaleissa samaa matkaa ystävän kanssa, käynyt useampaan otteeseen piknikillä ja ravintolalounailla erinäisillä terasseilla, laulanut puistossa ja syönyt saunan jälkeen parvekkeella jäätelöä ja mansikoita. Olen ehtinyt käydä alennusmyynneissä ja löytää kesähelmoja ja hellesäähän tarkoitettuja paitoja. Olen päätynyt ravintolaillalliselle ex tempore ja saanut seurueen houkuteltua seuraavaksi aamuksi aamupuurotreffeille Hakaniemen torille - millaista luksusta olikaan tavata ystäviä ennen työpäivän alkua!

En ymmärrä itsekään, miten kaiken lomassa olen kuitenkin ehtinyt istua pitkiäkin päiviä töissä ja saada sielläkin aikaan paljon. Samoissa merkeissä jatkan: huomenna lähden jo iltapäivästä töiden jälkeen Porvooseen, jossa Toimittaja konsertoi. Lauantaita vietän yhdistyksen reissulla Tallinnan ulkomuseossa. Sunnuntainakin on luvassa hellettä ja retki saareen.

Epäilen ehtimisen ja jaksamisen syyksi pitkiä valoisia iltoja ja auringonpaistetta. Kesää. Kuten todettu, sopeutuisin tällaiseen elämään erinomaisesti - lupaan, etten kyllästyisi.

Lankakerä ei päätynytkään vitriiniin. Flunssasta toipuillessani kehräsin aikani kuluksi lisää. Itse kehrätystä villasta syntyivät pienet sukkaset.

Vaikkei jälki olekaan kaikkein tasaisinta, olen ylpeä onnistuttuani ensimmäistä kertaa luomaan jotain näin alkusta alkaen. Jouduin tosin pyytämään äidiltä apua pienessä kantapäässä... Ihan kaikkea ei voi muistaa ulkoa.

Lapsi parka, totesi äiti toisen sukanvarren nähtyään, sillä itse kehrätty lanka ei vielä suinkaan ole ennättänyt tasapaksuksi. Puin siis sukat Vilhelmiinalle. Sitten keksin taittaa röpelöiset varret ja koristaa ne aiemmin kutomallani vironvyöllä. Ei se lapsi - kuka sitten lopulta lieneekin - mielestäni niin onneton ole:

Sen siitä saa, kun matkustaa Ruotsiin monsuuniaikaan. Flunssan, nimittäin.

Onneksi Suomessakin sataa ja juhannus on täten peruttu. Olen kuluneella viikolla viettänyt päivän sairaslomaa, käynyt sitten töissä kokoustamassa ja niistämässä, levännyt kokonaisen illan, jonka olisin voinut juhlia ja päätynyt lopulta Punamullantielle syömään linssisoppaa.

Olen myös itkeskellyt lukiessani Sally Salmisen Katriinaa. 30-luvulla kirjoitettu teos on ollut lukulistallani jo useamman vuoden jostakusta kotimaisen kirjallisuuden kurssista lähtien. Kurssilla todettiin sivulausessa, miten teos todennäköisesti olisi osa kotimaisen kirjallisuuden kaanonia, ellei sitä olisi kirjoittanut suomenruotsalainen naiskirjailija. Kun Ahvenanmaan saaristoon sijoittuva perhekronikka vielä kerrotaankin vahvasta naisnäkökulmasta, ei sinänsä ole ihme, ettei se ole mahtunut miehiseen kirjallisuudenhistoriaan tai yleiseen tietoisuuteen.

Löysin Katriinan jo joitain vuosia sitten divarin alelaatikosta 50 sentillä. Poimin sen tyytyväisenä hyllyyni. Tutustuminen osoitti lukukokemuksen hintaansa arvokkaammaksi. Ahmaisin Katriinan, Johanin, Einarin, Erikin, Gustavin ja muiden Torsön asukkaiden tarinan vajaassa vuorokaudessa tämän tästä selittämättömästi kyyneliin saakka liikuttuen.

Uppsalan tuomiokirkko 14.6.09

Ruotsin lehdistön mukaan kulunut viikonvaihde oli maan historian kylmin kesänaloitus viiteenkymmeneen vuoteen. Siltä se tuntuikin - tietysti me olimme paikan päällä. Nelipäiväisen matkan huipennukseksi näimme auringon viimeisenä iltana, kun käsillä oli jo aika lähteä taivaltamaan kohti kotia.

Matkamme ensisijainen tarkoitus oli tietenkin juhlistaa ystäväin häitä Uppsalassa. Teleporttauduimme Helsinki-Vantaalta Arlandaan perjantaina 12.6. klo 9.35 - se oli sekä lennon lähtö- että saapumisaika. Uppsalassa vietetyt kaksi vuorokautta kuluivat tiiviisti hääpaikalla, mikä oli sekä odotettua että tervetullutta; kun sunnuntaina yritimme sightseeingiä, näimme lähinnä valtaisia sadepisaroita, joiden seasta tuomiokirkko juuri ja juuri erottui. Sunnuntai-illaksi vaihdoimme Toimittajan kanssa kaupunkia sateisesta Uppsalasta tulvivaan Tukholmaan:

Tukholma 14.6.09

Emme olleet tehneet suunnitelmia Tukholman ajallemme, joten ajauduimme maanantaina ystävien suositusten perusteella Vasa-museoon, joka teki molempiin vaikutuksen. Lisäksi pysyimme suojassa sateelta. Nordiska Museet ei tehnyt läheskään yhtä suurta vaikutusta, vaikka tarjosikin katon pään päälle.

Vasa-laiva 15.6.09

Maanantaina, matkan viimeisenä iltana, saimme vihdoin nähdä auringon. Löysimme myös jälleen suosituksia seuraamalla erittäin hyvän kasvisravintolan, josta tuli kertakäynnillä uusi Tukholman tukikohtamme. Onneksi aurinko siinä vaiheessa paistoi, sillä tupaten täydessä ravintolassa oli tilaa vain terassilla!

Kotimatka Tukholman keskustasta Helsingin Kallioon kesti kokonaisuudessaan noin kolme tuntia. En ollut aikaisemmin lentänyt Ruotsiin, mutta jatkossa harkitsen vaihtoehtoa ensimmäisten joukossa - lauttamatkakaan kun ei ekologisesti juuri parempi vaihtoehto ole. Suotuisat tuulet toivat meidät Arlandasta Helsinki-Vantaalle vain 40 minuutissa!

Kävi ilmi, että Ruotsissakin voi sataa.

Sää ei kuitenkaan haitannut sitä, mikä oli olennaista lauantaina 13.6. Ystävämme avioituivat Uppsalassa, ja me olimme mukana tekemässä juhlaa. Sopivassa suhteessa suomea ja ruotsia, erittäin onnistunut kasvisruokatarjoilu ja meidän kulisseissa heilunut talkootiimimme jäivät mieleen. En ehkä koskaan aiemmin ole uskaltanut puhua yhtä monta lausetta ruotsia kuin menneenä viikonloppuna!

Morsiuspari oli kaunis. Toivotamme heille edelleen mitä suurinta onnea elämässä!

Nyt sen voi esitellä!

Sain talkookäspaikkani pitseineen vihdoin valmiiksi. Viimeiset pistot ompelin Seurasaaren 100-vuotisjuhlan puheita kuunnellessani, kun kiinnitin edellisenä yönä pingottamani, neulotut pitsit käspaikan molempiin reunoihin. Kuvasin työn kerettiläisesti länsisuomalaisessa Antin talossa.

Talkookäspaikan kirjonta on tehty pellavakankaalle ketjuvirkkauksella hyvin pientä virkkuukoukkua käyttäen. Pientä revinnäistä kokeilin ensimmäistä kertaa. Kalastajanlangasta neulotun pitsin kuvion sen sijaan saatatte tunnistaa jo aiemmista töistäni. Tekniikat ovat peruja syksyllä käymältäni käspaikkakurssilta.

Käspaikka matkasi heti tuoreeltaan lahden taakse Ruotsiin ollakseen osa ystävän häälahjaa. Häistä ja matkasta kerrottakoon erikseen tuonnempana; ensin ihaillaan kätten töitä!

Taaborinvuorella menneiden aikojen pyykkiä pestessäni tutustuin viereisessä museotalossa kehruuta esittelevään, n. 70-vuotiaaseen Anneliin. Kävi ilmi, että Anneli, paitsi että osoittautui entiseksi tarhatädikseni, asuu näköetäisyydellä Punamullantieltä ja on käynyt 50-luvulla useammankin käsityökoulun. Pyysin päästä oppiin minäkin.

Tänään kannoin rukkini, karstani ja korillisen isotädin Savosta lähettämää villaa tien toiselle puolelle ja pääsin kouluun. Istahdimme rukin ääreen Annelin aurinkoiselle pihamaalle. Ensin huolsimme rukin: Anneli opetti nyörien laiton ja haki autotallista rasvaa, jolla hiukan ruostunut mekaniikka huollettiin. Sitten kerrattiin karstaaminen - minä tein lepereitä, Länsi-Suomesta kotoisin oleva opettajani hahtuvia - ja kehrääminen.


Karstojen välissä lepere eli hahtuva.

Langan kertaaminen oli se, minkä pitkään olen halunnut oppia. Yksisäikeisestä langastakin olen jotain tehnyt, mutta nyt opin Annelin niksit ilman rullatuolia kertaamisesta ja sain oppitunnin päätteeksi aikaan pienen kerän alusta alkaen itse kehräämääni, kaksisäikeistä villalankaa.


Kehruuta. Opettelin Annelin tyylin. Seuraavassa kuvassa oikean käden asento tosin on väärin, mitähän lienen ajatellut. Kehruukuvat otti kärsivällisesti tähdäten äiti.

Ihailkaa tekin minun villalankaani! Sitä on toistaiseksi kyllin noin yhteen vauvan sukkaan. Toinen vaihtoehto on, että asetan kerän vitriiniin näytille.


Ihan itse tein.

Molemminpuolisesti antoisan kehruusession jälkeen Anneli tarjosi kahvit ja kolmea sorttia kahvileipää. Juttelimme pitkät tovit ja sain aivan uutta perspektiiviä kotikylääni 47 vuotta siellä asuneen, mutta muualta alun perin tulleen tarinoista. Kello oli yllättävän paljon siinä vaiheessa, kun kannoin välineistöni kotiin ja pääsin käsiksi kotitehtäviin ja valokuvauspuuhiin...

Kehrääminen on addiktoivaa. Tiedän, mitä teen tänä kesänä.

Miks ruotsalaiset tekee kaiken paremmin? kysyin Toimittajalta tänään suomalaisen, upean Rajattoman ja ruotsalaisen, tajunnanräjäyttävän The Real Groupin yhteiskonsertissa. Niillä ei ollut sotia, Toimittaja kuiskasi korvaani. Jäimme ihmettelemään.

Ja totta se vain oli. Kaksi mieletöntä a cappella -lauluryhmää esiintyi samalla lavalla, mutta vain ruotsalaisryhmän miehillä oli kiiltävät kengät. The Real Groupin leidien esiintymisasut pysyivät ehdottomasti tyylikkyyden rajoissa, vaikka nuolivat pintaa – Rajattoman naisten asut näyttivät helppohoitoisilta ja mukavilta päällä. Jussi Chydeniuksen basso oli järisyttävän hieno, mutta kun lavan otti ruotsalaisryhmä, kokonaissoundi ylitti ymmärryksen. Kerroinko jo The Real Groupin miesten hymyillen halailevan toisiaan lavalla?

Aina, kun törmään ruotsinruotsalaisiin, positiiviset stereotypiani (ne kateutta lietsovat) vahvistuvat. Ne ovat ymmärtäneet säilyttää kauniita punaisia puutaloja. Ne ovat tyylikkäitä ja huoliteltuja ja vähän epäilyttävänkin huumorintajuisia. Ne laulavat yhdessä hopfrallaraa ja naukkaavat päälle snapsin, eivätkä silti konttaa oksennellen kotiin. Niillä on aina kesä, ja Vickan purjehtii vilkuttaen ohi.

Ostimme heti konsertin päätteeksi kaksi The Real Groupin levyä ja purimme ravintolassa konserttituntojamme. Hieno ilta puhalsi taivaan tuuliin konserttia edeltäneet arkiset siivousäksyilyt ja kurjan kiireen tunnun. Kadehdimme ruotsalaisia yhdessä ja totesimme välimatkan mahdottomaksi kuroa umpeen. Ei meistä ainakaan olis, vaikka miten harjoiteltaisiin.

Jatkamme siis Rajattoman fanitusta ja lisäämme jatkossa soittolistalle muutaman a cappella -levyn – på svenska.